sunnuntai 14. marraskuuta 2010

voi, kyllä minä haluaisin muutosta

Kuten mun aikaisemmista tukkakriiseilyistä olette varmaan huomanneet, mulla on menossa järkyttävä muutoksenhaluisuusvaihe jo useampaa kuukautta. Raivostuttavinta tässä kaikessa on se, että haluaisin kyllä muuttua, mutta en ikinä käy toimeen.




Haluaisin uudet hiukset. Kuitenkin ajatus kampaaja-ajan varaamisesta ja kaikesta koko juttuun liittyvästä tuntuu jotenkin kammottavalta. Kaiken lisäksi ne kuvat, joita olen koneelleni unelmahiuksista talletellut, poikkeavat toisistaan niin rajusti etten osaa päättää niiden väliltä. Mitä jos haluankin ensi viikolla toisenlaista tyyliä? Hiusvärikin on hukassa, nykyinen normiperusväritön on kerta kaikkiaan tympäisevä. Pinkkien hiusten himo laantui hieman alkuhuumasta nähtyäni kuvia kirkuvan pinkeistä päistä, joiden leikkaukselle ja kokonaisuudelle ne eivät antaneet ollenkaan oikeutta. Kuitenkin halu erottua näistä Mävin tylsistä ihmisistä (no anteeksi nyt vaan) on suuri, ja juuri pinkki ajaisi siinä asiansa.

Vaatetilanne on mulla onneksi tällä hetkellä kohtuullinen, viime kuun shoppailut saa mun vaatekaapin myhäilemään pulleampana ja tilin saldo taas itkee. Sen huomaa jo siitä, että aamuisin mun on toisinaan hankalaa valita asua kaikkien kivojen paitojen väliltä. Korut, pipot, kaulahuivit ja muut asusteet sen sijaan on mun ikuisella ostoslistalla, sillä oon huomannut niiden oikeasti antavan vaatteille ihan toisenlaisia vivahteita.

Ulkonäköäni mä en kauheesti voi muuttaa ja oon melko tyytyväinen itseeni, tosin Iidan tänpäiväiset kommentit mun pienistä silmistä ei hirveästi nostattanut mun egoa. Mahdollisesti joskus tulevaisuudessa, kun saan ehkä jonkinnäköisen kampauksen, voisin vähän upgreidata itteäni muutenkin ja vaikka alkaa meikkaamaan, mistä tietty kaikki ihanat Mävin tuttuni saisivat slaagin ja terveyskeskuksen kävijätilastot nousis pilviin, kun enhän mä koskaan aikaisemminkaan ole tapetista erottunut.

Ja vielä viime silauksena mainittakoon, että mun itsetuntoni nousi todellakin pilviin kun perjantain aina-niin-tasokkaassa paikallislehdessämme komeili kaksi vuotta vanha kuva, jossa mä seistä pönötän heikoilla jäillä. Mikäs siinä, onhan se tietty päätoimittajalta hyvä idea laittaa pienet, ujot ja tylsistyneet tettiläiset heikoille jäille poseeraamaan, kuvillehan on aina tarvetta, mutta miksi ihmeessä kuva pitää liittää nuorten heikkoa mielenterveyttä koskevaan juttuun? Olkoonkin, että kuva on rajattu keskivartalosta alaspäin ja etten käytä enää siinä näkyviä vaatteita, mutta kyllä minä ainakin itseni tunnistin pelkästä tyhmästä seisonnastani. Ihana menneisyyteni rumana ja kaverittomana uutena oppilaana suorastaan leyhähti kasvoilleni, tällainen olet aina ollut etkä tästä muutu. Heh heh.

2 kommenttia:

  1. ANTEEKSI ne silmät on just _kivat_ SE EI OLLU LOUKKAUS

    VastaaPoista
  2. .... ei se mitään, masentaa vaan D:

    VastaaPoista